Kuvanveistäjä-akateemikko Oskari Jauhiaisen elämä ja työ

Äiti Greta Wilhelmiina Heikin-tytär. Huttu (1874 - 1944) tunnettiin hyvänä tarinankertoja. Suvussa periytyi kädentaito. Setä oli mestari lajissaan. Jo toiselle kymmenelle päästyään Oskari hyvinkin itseään elätti. Puukko pysyi hänen kädessään. Poikasesta asti hän oli kiinnostunut kuvista, luki paljon ja teki havaintoja ympäristöstään. Lehmiä paimentaessa alkoi syntyä ilmeikkäitä eläinhahmoja, joita ihmiset tahtoivat ostaa.

Julkisuuteen astuminen tapahtui vuonna 1928 maatalousnäyttelyssä Oulussa karhuveistoksella. Asiakaspiiri laajeni niin, että Oskarista tuli lähes päätoiminen veistäjä. Vuonna 1936 Jauhiainen teki kivistä muuratun Vesaisen muistomerkin Ylikiiminkiin. Taideopinnot alkoivat vuonna 1938 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, joka sitten muuttui Suomen taideakatemian kouluksi. Jauhiaisen merkittävin opettaja oli Felix Nylund (1878-1940), joka loi pohjan. Opiskelu tuli päätökseen vuonna 1941. Jauhiaisen taiteellinen näkemys on hyvin perinteinen, mutta tinkimätön.

Talvisodassa Jauhiainen oli kiiminkiläisten mukana taistellen konekiväärikomppaniassa Kuhmon suunnalla /jalkaväenrykmentti 25. Jatkosotaan hän lähti Helsingistä, kuuluisassa "ässärykmentissä", jalkaväenrykmentti 26, mikä raivasi taitelutannerta Äänisen rannoille, aina Karhumäkeen saakka.. Asemasodan aikana hän saattoi jonkin verran pitää yllä ammattitaitoaan mm. tekemällä rintakuvat neljästä Mannerheim-ritarista.
Sotien jälkeen kuvanveistäjät saivat tehtäväkseen oman kunnianosoituksensa sodissa kaatuneitten muistolle.

Jauhiainen on tehnyt kaikkiaan kymmenen muistomerkkiä. Niissä ilmenee sodan traagisuus, ero, suru ja kaipaus. Mutta myös ikuisuuden ulottuvuus hallitsee esim. Haukivuorella. Jo nimi "Ylösnousemus" ilmaisee sen toiveikkuuden, minkä pitkien sotavuosien päättyminen synnytti.
Mikael Agricolan muistopatsas Turun tuomiokirkon kupeella oli Jauhiaisen ensimmäinen suurtyö. Sen paljastaminen tapahtui vuonna 1952, jolloin myös Oulun ulkonaisestikin monumentaalinen kaatuneitten muistomerkki valmistui.

Sitten alkoi pitkäksi ja lopulta riitaisaksi muuttunut Mannerheimin ratsastajapatsaan työstäminen. Siinähän Jauhiainen osallistui kilpailuun kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen kanssa siten, että he toimivat kumpikin toistensa avustajina. Kuten tunnettua kilpailun voittivat vuonna 1954 Tukiainen ja Jauhiainen. Sopimuksen mukaan Jauhiaisen tuli toimia avustajana patsasta tehtäessä, mikä ei kuitenkaan toteutunut.
Lopulta Jauhiainen pystyi rakentamaan oman ateljeen Helsingin Jollakseen. Paikka oli siihen aikaan varsin rauhallinen, lähinnä huvila- ja omakotiasutusta. Oskari Jauhiainen teki töitään kotona. Hänen läsnäolonsa oli hiljaista, alituista puuhaamista ateljeessaan, pihalla tai olohuoneessa jykevän talonpoikaspöydän ääressä. Kiiminkijoki veti Oskaria vanhuuteen asti puoleensa. Hän oli hankkinut vanhan Eskolan tilan muutama kilometri kirkosta alavirtaan. Siellä hän vietti useita kesiä. Tilaan kuului myös metsäpalstan kymmenen kilometrinetäisyydellä.

Modernismin keskellä Jauhiainen säilytti tinkimättömän persoonallisen linjansa, mikä näkyy merkittävissä työn kuvauksissa: Nahkurit (Hämeenlinna, 1958), Ruuhkanpurkajat (Joensuu, 1962), Ahtaajat (Kotka, 1964) ja Paperintekijät (Tervakoski, 1966). Jauhiaisen skaala laajentui mitaleihin ja heraldiikkaan saakka. Viimemainitusta ovat osoituksena Kiimingin ja Ylikiimingin kuntien vaakunat.

Oskari Jauhiainen vakiinnutti asemansa niin, että häntä ehdotettiin akateemikoksi jo arvostamansa Wäinö Aaltosen jälkeen. Pro Finlandia-mitalin Jauhiainen oli saanut vuonna 1956. Kun palkattujen akateemikkojen laitos oli päätetty lakkauttaa vuonna 1967, myönsi tasavallan presidentti Urho Kekkonen Jauhiaiselle seuraavana vuonna professorin nimen ja arvon. Vuonna 1977 Jauhiainen sai taitelijaeläkkeen ja lopulta 1982 hänelle myönnettiin yhtenä seitsemästä taitelijasta akateemikon arvo.

Oskari Jauhiainen jatkoi luovaa, viimeiseen asti hiovaa työtään lähes loppuun saakka. Puukkojen keräilijänä hän kehitti oman mallinsa tuppeineen. Sen hän antoi velipuoliensa Eemeli ja Jaakko Heikkisen valmistettavaksi. Viimeisimmät työt sijoittuvat Jauhiaisen synnyinseuduille: Niittäjät Liminkaan (1977), Vanhat vaeltajat Muhokselle (1984) ja postuumina Haravatyttö Kiiminkiin (Anja Juurikkalan viimeistelemänä 1991). Tätä hän hioi ja askarteli sen parissa ajatuksin myös viimeisinä Eskolassa viettäminään kesinä.